Maatilan poikana olen saanut kasvaa lapsuuteni kyläyhteisön ympäröimänä. Naapurilta sai traktoria lainaan heinätöihin kriittisellä hetkellä, jääkiekkopelit järjestyivät ja pelaajia riitti, talkoovoimin tehdyt ponnistukset yhteisen hyvän vuoksi. Yhteisöllisyys on aina ollut pienten paikkakuntien vahvuus. Se on kuin verkko joka kannattelee. Yhteisöllisyyden luoma osallisuus tuo hyvinvointia, jonka arvoa ei välttämättä voida suoraan havaita. Arvo ei perustu enää kiinteään omaisuuteen ja säästöihin, vaan pikemminkin yhä enemmän aineettomaan omaisuuteen. Aineettomat hyvinvointi-investoinnit kuntalaisten osallisuuden lisäämiseksi tuovat kunnalle paitsi tyytyväisiä kuntalaisia, myös pitkällä tähtäimellä taloudellista hyötyä. Tämä tulisi myös tulevaisuuden kunnassa huomioida, kun lasketaan budjetteja ja huomio kiinnittyy helposti vain tuloihin ja menoihin.
Mielekäs tekeminen, merkityksellisyys ja yhteisöllisyys ovat kiistattomia ihmisen hyvinvoinnin lähteitä. Tutkimusten mukaan ikäihminen joka lähtee kotoaan vaikka autokyydillä, ottaa enemmän askeleita kuin päivän sisätiloissa pysyttelevä. Kunnan on tarjottava näitä mahdollisuuksia, jotka saavat ihmisen lähtemään ulos liikkeelle, tekemään ja toimimaan. Tällä hetkellä Tampere ei tue riittävästi yhteisöllisyyden ja osallisuuden lisäämistä, vaan toiminta on hyvin ylhäältäpäin johdettua ja yksittäisen kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet ovat pienet.
Miten yhteisöllisyyttä sitten luodaan kuntaan? Kunta voi vahvistaa suhteitaan kansalaisjärjestöjen, kolmannen sektorin sekä palveluntarjoajien kanssa. Tärkeää olisi löytää se kuuluisa kuunteleva korva ja saada asukkaiden osaaminen ja ideat käyttöön yhteisen hyvän luomiseksi, kuitenkaan kaatamatta vastuuta pois kunnalta. Ihanteena olisi, että nämä toimijat tukevat toinen toisiaan. Esimerkiksi (väliaikainen) Hiedanranta on loistava esimerkki siitä, kuinka kaupunki voi osaltaan tukea yhteisöllisyyttä kuuntelemalla, tukemalla ja tulemalla vastaan. Väliaikainen Hiedanranta on Tampereen kaupungin innovatiivinen ja rohkea kokeilu, joka tarjoaa tiloja ja mahdollisuuksia yhteisöpohjaiselle toiminnalle. Alueelta löytyy tällä hetkellä mm. työpajatoimintaa, verhoomo, ateljee ja vuokratiloja sekä monipuolisesti tapahtumia kaikenikäisille. Taloudellisen avun lisäksi Tampere voisi nykyistä enemmän antaa juuri tämän tyyppisiä muita resursseja käyttöön. Näitä ovat esimerkiksi kaupungin omistamat tilat, materiaalit ja tarvikkeet sekä hallinnollisella tasolla kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien parantaminen. Suuria rahallisia investointeja ei siis välttämättä vaadita.
Asumme tiiviimmin kuin koskaan ennen ja silti yksilöiden kokema tunne yksinäisyydestä ja osattomuudesta ovat yhä yleisempiä. Vaikka kaupungistuminen on tuonut meidät fyysisesti lähelle toisiamme, olemme henkisesti erkaantuneet toisistamme. Voisiko tulevaisuuden Tampere olla sellainen, joka mahdollistaa omalla johtamisella terveiden lähiyhteisöjen muodostumisen ja niiden toiminnan tukemisen?
Tulevaisuuden kunnan tulisikin käyttää taloudellisen tuloslaskelman sijaan hyvinvoinnin mittarina sitä, kuinka hyvin se mahdollistaa asukkaittensa osallisuuden. Ehkä vanhoina pidetyistä kylärakenteista löytyy kuitenkin jotain uutta ammennettavaa moderniin hyvinvoivaan tulevaisuuden kuntaan?